Tämä artikkeli on osa kirjoitussarjaa, jonka kautta pyrin analysoimaan Suomen helluntailiikkeen opetuksia kirjasarjaa. Ensimmäinen artikkelini käsitteli kirjasarjan ensimmäistä osaa, joka käsitteli Raamattua ja helluntailaista teologiaa siitä. Niinpä tämä toinen artikkelini keskittyy luontaisasti kirjasarjan toiseen osaan, jonka aiheena on Jumala.

Tämän analyysin tarkoituksena on pyrkiä tekemään missiologisia havaintoja kirjasarjan artikkeleista ja näin ollen haastaa teologian tekemiseen osallistuvia henkilöitä pohtimaan olisiko meidän syytä muuttaa tapaamme tehdä teologiaa enemmän missionaaliseen suuntaan.

Ensimmäisessä osassa perustelin tämän tulokulman merkitystä helluntailasen DNA:n perusteella. Lähetys on ollut alusta saakka tärkeä osa helluntailaisuutta, mutta tässä artikkelissa pyrin menevään hieman syvemmälle. Pelkkä helluntailainen identiteetti ei mielestäni saa olla teologian tekemistä määrittävä tekijä, vaan se, että lähetys itsessään on Raamatusta esiin nouseva kokonaisuus, jonka olemme helluntailaisina jotenkin omaksuneet DNA:mme. Uskon, että tämän taustalla on vahva Pyhän Hengen vaikutus helluntailaisten elämässä.

Kuitenkin näyttää siltä, että usein edelleen teologia ja lähetys tuntuvat olevan erillään. Christopher M. Wright¹ jäsentää tätä ongelmaa seuraavasti:

…mitä yhteistä teologialla ja missiolla on keskivertokristityn mielestä — ei juuri mitään. Teologia on loppujen lopuksi päässä tapahtuvaa toimintaa — pohdintaa, argumentointia, opetuksia ja uskontunnustuksia. Miellämme teologiaa kirjastona, jonne ideoita varastoidaan. Lähetys tai missio on taas tekemistä — käytännöllistä, dynaamista, tulosten saavuttamista. Ajattelemme lähetyskenttää, jonne ihmiset menevät ja tekevät jännittäviä asioita. Sen lisäksi, että teologialla ja lähetystyöllä ei sinänsä näytä olevan paljon yhteistä, on helppo saada sellainen vaikutelma, että useimmat teologiasta ja lähetystyöstä kiinnostuneet eivät tunnu olevan kiinnostuneita molemmista.

En halua antaa väärää kuvaa siitä, että Wrightin sanoja voitaisi suoraan soveltaa helluntaiopetuksia avaavaan kirjasarjaan. Lukiessani minulle on tullut vaikutelma, että kirjasarja pyrkii tuomaan näitä molempia esiin, mutta erityisesti Jumalaa käsittelevässä toisessa osassa tulee vahva vaikutelma, jossa teologia ja missio sijoittuvat erillisiin toisistaan riippumattomiin artikkeleihin eikä näin ollen voida puhua missionaalisesta teologiasta, vaan perinteisesti teologiasta ja lähetyksestä.

Kirjasarjan toinen osa on osin Wrightin piirtämä kuva kirjastosta, jossa on tietoa teologiasta ja siitä mitä helluntailainen tähän tietoon sitten suhtautuu ja minkälaisia ideoita heillä on itsellään on. Tämä tieto ei kuitenkaan aina tunnu johdattavan lukijaa suuremmin pohtimaan kysymystä: “Mitä sitten?”. Mitä sitten, jos Jumala on kolmiyhteinen? Mitä sitten, jos Jumala on immanentti? Mitä tekemistä näillä asioilla on nykyajassa elävän helluntailaisen tai ylipäätään kenenkään kannalta?

Osa kirjan artikkeleista on kuitenkin luonteeltaan missionaalisia ja niitä voi jopa pitää missionaalisena teologiana. Miksi? No, tähän vastatakseni on hyvä avata tarkemmin sitä mitä missionaalinen teologia sitten on.

Mitä missionaalinen teologia on?

Edellisessä artikkelissani lainasin John R. Frankea, jonka mukaan missionaalinen teologia on sitä, kun lähetys asetetaan teologian tekemisen keskipisteeksi. Eri teologian osa-alueta katsotaan missionaalisesta perspektiivistä.

Missionaalisen teologian pyrkimys ja luonne

Mitä tällä sitten pyritään saamaan aikaan? Franke määrittelee missionaalisen teologian pyrkimykseksi seuraavaa:

Missionaalisen teologian tarkoituksena on tehdä yhteistyötä Hengen kanssa, jotta voidaan muodostaa todistavia yhteisöjä, jotka osallistuvat jumalalliseen lähetystehtävään elämällä Jumalan rakkautta Jeesuksen Kristuksen tavoin maailman hyväksi. Näiden yhteisöjen olemus on liitoksissa Jumalan ikuista rakkautta heijastavaan lähetysluonteeseen, joka heijastuu raamatullisessa todistuksessa Jumalan rakkaudesta maailmaa kohtaan … Lähetysteologia on Jumalan rakkauden ilosanoman toteutumista [seurakunta]yhteisön elämässä maailman hyväksi. Siksi teologian harjoittaminen lähetysnäkökulmasta käsin merkitsee “paitsi suurempaa tietämystä Jumalasta ja Jumalan tarkoituksista, myös pohdiskelevampaa ja älykkäämpää osallistumista näihin tarkoituksiin”.²

Voidaan myös sanoa, että missionaalinen teologia on ontologisesti teosentrinen ja toiminnallisesti lähetyspainotteinen. Eli se katsoo ja ihmettelee Jumalaa, mutta sen lisäksi pyrkii ymmärtämään, miten hän toimii tässä maailmassa. Sen lisäksi missionaalinen teologia on luonteeltaan uteliasta. Se pyrkii tutustumaan ihmisiin ja heidän tarinoihinsa (historia), uskomuksiin (uskonnolliset ja ei-uskonnolliset) ja tapoihin (kulttuuri [ja konteksti]). Tätä uteliaisuutta ajaa motivaatio pohtia Jumalan ja hänen kuvaksensa luotujen ihmisten välisiä yhteyksiä. Sitä, kuinka hyvä sanoma Jeesuksesta voi koskettaa heitä.³

Lähtökohta

Olennaisena huomiona kirjasarjan ja erityisesti sen toisen osan analyysissa on missionaalisen teologian lähtökohta, joka on se, että Jumala on missionaalinen jumala. Franken mukaan tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Jumala on pohjimmiltaan luonteeltaan lähetyksen Jumala. Klassisen teologian termein voitaisi sanoa lähetyksen olevan Jumalan attribuutti eikä vain seurakunnan tehtävä. Franke lainaa Jürgen Moltmannia⁴, joka sanoittaa asian toisin sanoen: “Se ei ole kirkko, jolla on missio kertoa pelastuksesta maailmassa; vaan se on Pojan ja Hengen missio Isän kautta, joka sisältää kirkon ja joka luo kirkon [Jumalan mission] edetessä.”

Tästä Jumalan missiosta käytetään teologisessa keskustelussa latinan kielistä ilmausta missio dei. Tämä konsepti rakentuu vahvasti kolminaisuusoppiin ja siinä esiintyviin persoonien välisiin suhteisiin. Kolminaisuusoppi rakentuu persoonien suhteiden lisäksi myös siihen, kuinka Raamatussa voidaan nähdä näiden persoonien toimivan. Toiminta ei kuitenkaan vain rakenna ymmärrystä kolminaisuudesta vaan indikoi myös kolminaisuuden sisäistä olemusta. Tästä voidaan johtaa teologinen periaate: Jumala on niin kuin Jumala toimii.⁵

Koko kolminaisuuden toiminta Raamatussa heijastaa toimijana, joka osoittaa rakkautta. Näin ollen Johanneksen⁶ sanoin voidaan todeta Jumalan olevan rakkaus. Jumalan missiona on rakastaa luomakuntaansa ja tuoda se ihmisten tietoon ja koettavaksi.

Kun ensimmäisen kerran avasin analysoitavan kirjan pohdin, onko missio dei–konseptia nostettu esiin helluntaisten kirjoittajien teksteissä, joissa käsitellään erityisesti Jumalaa ja hänen luonnettaan. Saakoon analyysi paljastaa sen, löytyykö tuo ajatus kirjan lehdiltä.

Painotuksia

Missio dein lisäksi voidaan sanoa, että missionaalisen teologian tekemiseen liittyy erilaisia painotuksia.

• Jeesus keskeisyys ja erityisesti hänen missionsa todeksi eläminen kristityn elämässä.
• Jumalan rakkauden kokonaisvaltainen osoittaminen.
• Kulttuurin ja kontekstin ajankohtainen huomioiminen ja teologisen tradition kontekstuaalisen luonteen ymmärtäminen.
• Teologian tekeminen jälkikristillisessä maailmassa ja poistuminen kristikunta ajattelusta.
• Teologian yhdessä tekemisen korostaminen. Missionaalinen teologia nostaa esiin myös muiden kristittyjen näkemyksien kuuntelun ja korostaa teologian tekemisen yhteisöllistä puolta.

Siirryn seuraavaksi analysoimaan kirjan artikkeleita.

Kirja ja sen artikkelit

Kirja esitellään osana, joka keskittyy kolminaisuuden ensimmäiseen persoonaan eli Isä Jumalaan. Tämä näkyykin hyvin kirjan alaotsikossa — kaikkivaltias Isä.

Kirjan artikkelit:

1. luku: Jumala luojana — unohdettu puoli Jumalasta?, Sara Saarela
2. luku: Jumalan olemus ja ominaisuudet: kosminen voima vai kanssakärsivä persoona?, Lari Launonen
3. luku: Kristillinen kolminaisuusoppi — miten yksi voi olla kolme?, Hanno Heino
4. luku: Trinitaarisia harhaoppeja ja hairahduksia, Simo Frestadius
5. luku: Palvovatko kristitty, juutalainen ja muslimi samaa Jumalaa?, Esko Matikainen
6. luku: Jumalasuhteen karikoita Uskonliikkeen opetuksissa, Petri Mäkilä
7. luku: Terve vai epäterve jumalakuva? Sielunhoidon näkökulmia jumalauskoon, Ulla Dahlen
8. luku: Jumalatodistukset: älyllisiä argumentteja jumalauskon puolesta, Tommi Lenho
9. luku: Jumalan todistajana jälkikristillisen kulttuurin keskellä, Jarkko Lindqvist

Oman vaikutelmani pohjalta syntyi mielikuva, että erityisesti luvut 1, 2, 3, 4 ja 6 olivat luonteeltaan klassista teologiaa ja keskittyvät määrittelemään ymmärrystä Jumalasta. Ne ovat myös luonteeltaan tunnustuksellisia, eli ne avaavat mitä helluntailaiset uskovat. Ne käyvät läpi oppihistoriaa, harhaoppeja sekä filosofisia näkemyksiä Jumalasta. Voidaan sanoa, että tietyllä ne tapaa sijoittuvat teologiseen “ideakirjastoon”. Tämä ei tarkoita, etteikö niissä olisi lainkaan missionaalista ajattelua tai heijastuksia siitä. Luvut 5, 7, 8 ja 9 taas ovat lähempänä missionaalista teologiaa. Tämä jako on melko raaka ja en halua, että sen pohjalta rakennetaan liian pitkälle vietyä mielikuvaa.

Jaan kakkososaa käsittelevän analyysin kahteen osaan ja käsittelen tässä artikkelissa vain osaa kirjan kappaleista. Aloitan analyysini kolmannesta luvusta, sillä se vaatii missionaalisen teologian kannalta kaikkein olennaisimman kritiikin.

Kristillinen kolminaisuusoppi — miten yksi voi olla kolme?

Artikkeli on kokonaisuudessaan laadukas ja kertoo lukijalleen paljon. Hanno Heino tekee huolellista työtä käydessään läpi kolminaisuusoppia ja sen syntyä. Tyylillisesti artikkeli noudattaa akateemista klassista esitystä teologiasta. Kolminaisuuden häivähdykset Raamatussa käydään läpi. Lisäksi Heino kuvaa opin kirkkohistoriallisen kehityksen ja avaa eri kirkkoisien antia opin keskusteluun. Mukana ovat myös kolminaisuusopin syntyyn vaikuttaneita harhaoppeja ja niitä vastaan käyneet kirkolliskokoukset sekä niissä muodostetut uskontunnustukset. Näiden lisäksi Heino esittää sitä, miten helluntailiike on omaksunut näitä uskontunnustuksia ja onko liike ottanut kantaa kolminaisuuteen liittyviin oppikiistoihin.

Missionaalisen teologian näkökulmasta voisi kysyä mikä anti Heinon artikkelilla on nyky kontekstiin? Onko kolminaisuusopin kehityksen esittelyssä esiin nostetut kysymykset Jumalan luonteesta samoja kysymyksiä, joihin tarvitsemme tänään vastauksia? Pohtiiko suomalainen kansan kirkosta eroamista harkitseva nuori sitä, onko Isä ja Poika erillisiä persoonia vai onko hänen pohdinnoissaan jotakin muuta Jumalan luonteeseen liittyen? Vaikka en näe Heinon artikkelia juurikaan missionaalisena teen siitä seuraavaksi muutamia huomioita.

Filioque-kiista

Erityisen huomion Heinon artikkelissa saa läntistä ja itäistä kirkkoa kahtia jakanut Filioque-kiista. Tämä kiista koskee kolminaisuuden välisiä suhteita ja erityisesti lähettämistä ja lähtemistä. Onko Isä lähettänyt Hengen vai onko myös Poika lähettänyt Hengen. Heino avaa sitä, kuinka tämä lähettäminen koskee ns. ensimmäistä lähettämistä, joka tapahtuu kolminaisuuden sisällä tapahtuvaan lähettämiseen ja liittyy Jumalan sisäisiin suhteisiin. Kyseessä ei ole siis lähettäminen Jumalan suhteessa luomakuntaan.

Heino esittelee kiistan osapuolten näkemykset ja avaa myös näiden ääripäihin menemisen vaarat. Kiistan esittelyn jälkeen Heino tarkastelee evankelikaalien ja helluntailaisten suhtautumista kyseiseen kiistaan. Hän toteaa, että asia on protestanttisissa ja helluntaipiireissä saanut melko vähän huomiota. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Heino huomioi, ettei Suomen helluntaiseurakuntien uskon pääkohdat ota asiaan millään tavoin kantaa.

Heino ottaa yhtenä selkeänä kannanottona Michael F. Birdin⁷ huomion, että mikäli Hengen lähteminen Isästä tapahtuu täysin ilman Poikaa, voitaisi sillä näkemyksellä perustella Hengen ohjaavan ihmisiä myös muista uskonnoista Isän yhteyteen.

Heino näkee Birdin huolen aiheellisena ja nostaa tähän yhteyteen Clarck Pinnockin⁸ esittämän teologisen rakennelman, joka yhdistää itäisen kolminaisuusajattelun pohjalle rakennetun Pyhä Henki- opetuksen ja herätyskristillisyydestä poikkeavan pelastusopin sekä laajemman pneumatologisen lähestymistavan. Heinon mukaan Pinnockin teologia avaa oven Hengen toiminnalle myös muissa uskonnoissa. Mielestäni tämä on lähimpänä teologian pohdiskelua sen missionaalisessa mielessä. Sen lähemmäs missionaalisuutta ei Heinon artikkeli tunnu pääsevän.

Missio dei — puuttuva palanen

Artikkelin loppupuolella Heino toteaa, että kolminaisuusoppi on ensisijaisesti oppi Jumalasta ja se kertoo siitä minkälainen Jumala on. Itse jäin kuitenkin odottamaan, kuinka esimerkiksi sitä, mitä Filioque-kiistaan liittyvät kolminaisuuden suhteet kertovat Jumalasta. Mitä lähteminen ja lähettäminen kertovat Jumalasta?

Mieleen tulee sanonta: “Siinä on paikka, mikset jo lauo”, sillä tässä jos jossain olisi ollut paikka esitellä missio dei–ajattelua. Niin, todettakoon se nyt tässä. Kirjasta tätä konseptia ei löytynyt. Mikäli Heinon artikkelin rajat tulivat vastaan, olisi tämä teema tullut nostaa esiin kirjassa muussa yhteydessä. Vain sen pohjalta voi rakentaa pohjan kirjan missionaalisimmelle artikkeleille. Nyt mielestäni tämä pohja jäi puuttumaan.

Perikoreesi ja sosiaalinen trinitarianismi

Nostan tässä vielä yhden termin Heinon artikkelista, joka on missio dei– ajattelussa erittäin tärkeä. Perikoreesi-opetus, jonka Heino esittelee artikkelissa⁹, sisältää ajatuksen siitä, että missä yksi kolminaisuuden persoonista toimii, siellä ovat toiminnassa myös kaksi muuta. Tämä on missio dei–konseptissa hyvin tärkeää. Siinä korostetaan Jumalan missiota ja sitä, että seurakunta osallistuu tähän missioon. Jokaisen kolminaisuuden persoonan nähdään osallistuvan tähän missioon.

Missio ei lähde liikkeelle vasta uudessa testamentissa Jeesuksen antaman lähetyskäskyn myötä, vaan Jumalan missio ja ihmisen osallisuus näkyy jo luomistyössä. Tästä esimerkkinä Hengen liikehdintä vetten päällä, ihmisen luominen jumalakuvaksi ja Jumalan ihmiselle antama kulttuurinen mandaatti. Myös ns. protoevankeliumi (lupaus Pojasta) jo Raamatun alkulehdillä kertoo Jumalan lunastuskertomuksen missionaalisesta luonteesta.

Heino nostaa esiin, että tämä perokoreesi-opetus on nähtävissä myös helluntaiseurakuntien uskon pääkohtia avaavassa asiakirjassa. Siinä näkyvät sanat pelastussuunnitelma, tehtävä ja toiminta kertovat Jumalan missionaalisesta luonteesta. Mielestäni tämän voisi kuitenkin sanoittaa vielä selkeämmin ottamalla selkeästi missio dei–konseptin osaksi uskon pääkohtia.

Helluntailiikkeessä perokoreesi-opetusta voitaisi vielä avata kolminaisuuden suhteiden pohjalta eikä vain toiminnan pohjalta. Tätä puolta avaa ns. sosiaalinen trinitarianismi –opetus. Michael F. Bird avaa tätä opetusta ja viittaa yhteen opetuksen muovaajista. Birdin mukaan Jürgen Moltmann korostaa muinaista [perokoreesi–]oppia persoonien keskinäisestä läpäisevyydestä , jonka mukaan jumalalliset persoonat ovat yhteydessä toisiinsa ja muodostuvat ilman keskinäistä hierarkiaa. Hän kirjoittaa: “Isä on olemassa Pojassa, Poika Isässä ja molemmat Hengessä, aivan kuten Henki on olemassa sekä Isässä että Pojassa. Ikuisen rakkautensa pohjalta he elävät toisissaan siinä määrin ja oleilevat toisissaan siinä määrin, että he ovat yhtä. Se on kaikkein täydellisimmän ja voimakkaimman empatian prosessi.”¹⁰

Moltmann tarkastelee kolminaisuutta siis erityisesti kolminaisuuden persoonien välisten suhteiden kautta. Näiden suhteiden ymmärtäminen näkyy myös Jeesuksen sanoissa Filippukselle: “Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän … Uskokaa minua, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa; mutta jos ette, niin uskokaa itse tekojen tähden”¹¹. Jeesuksen sanoissa näkyy se, että uskon tulisi syntyä jo Pojan ja Isä ykseden käsittämisessä. Teot, joita poika tekee voidaan nähdä siis vasta toissijaisena pohjana uskolle.

Bird¹² lainaa vielä katolilaista teologia Catherine Mowry LaCugnaa, joka pohtii kuinka kristittyjen käsitys kolminaisuudesta voi vaikuttaa heidän elämäänsä:

Kolminaisuusoppi on viime kädessä käytännöllinen oppi, jolla on radikaaleja seurauksia kristityn elämään … Jumalan elämä ei kuulu yksin Jumalalle — juuri siksi, että Jumala on kolmiyhteinen. Jumala, joka oleilee lähestyttävässä valossa ja ikuisessa kirkkaudessa, tulee luoksemme Kristuksen kasvoissa ja Pyhän Hengen toiminnassa. Koska Jumala lähestyy luotua, Jumalan sanotaan olevan pohjimmiltaan relationaalinen, ekstaattinen, hedelmällinen, elävä kuin intohimoinen rakkaus. Jumalallinen elämä on siis myös meidän elämäämme. Kristillisen elämän ytimessä on yhdistyminen Jeesuksen Kristuksen Jumalaan keskinäisen yhteyden kautta. Kolminaisuusoppi ei siis viime kädessä ole opetusta Jumalan abstraktista olemuksesta eikä Jumalasta erillään kaikesta muusta kuin Jumalasta, vaan opetusta Jumalan elämästä meidän kanssamme ja meidän elämästämme toistemme kanssa.¹³

Bird¹⁴ kuitenkin huomauttaa, että sosiaalinen trinitarismi voi johtaa kristittyjä harhaan, mikäli Jumalaa pyritään ymmärtämään liikaa ihmisten välisten suhteiden ja tunteiden kautta. Hän muistuttaa, että kolminainen Jumala on erilainen kuin mikään muu, eikä paraskaan ihmisyhteisö pysty heijastamaan kolmiyhteisten persoonien välisten suhteiden, hyvyyden ja rakkauden syvyyttä. Jumalan ja ihmisen erilaisuutta korostaa myös Sara Saarela artikkelissaan, jota analysoin myöhemmin tässä artikkelissa.

Joka tapauksessa kolminaisuuden suhteiden ymmärtäminen oikealla tavalla kutsuu meitä osallistumaan missio deihin.

Trinitaarisia harhaoppeja ja hairahduksia

Ikään kuin vana vedessä Heinon perässä on Simo Frestadiuksen artikkeli kolminaisuutta koskevista harhaopeista ja hairahduksista. Tämä artikkeli käy tarkemmin läpi harhaoppeja ja nostaa esiin niiden nykyaikaisia ilmentymiä.

Frestadius avaa triteismiä, subordinationismiä ja modalismia. Missionaalisen teologian näkökulmasta nämä ovat ihan onnistuneita nostoja, sillä ne ovat myös omassa ajassamme esiintyviä. Nämä näkemykset, voivat kutsumatta koputtaa kotisi ovelle. Myös Oneness-liikkeen analyysi on avartava ja varsinkin laajemmassa globaalissa kontekstissa sen tuntemisesta voi olla hyötyä.

Artikkeli antaa hyvän työkalun harhaoppien ja opillisten erimielisyyksien erottamiseen toisistaan. Näiden kahden välille on tärkeää tehdä ero. Missionaalisesti voisi sanoa, että on hyvä pohtia ketkä ovat ekumeenisia ystäviämme, joiden kanssa käydyssä dialogissa olemme todenneet olevamme samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä joistakin enemmän kehällisistä asioista. Toiseksi on hyvä pohtia ketkä ovat harhaoppisia ja kenen kanssa emme suoraan mahdu samaan pöytään. Frestadius nostaa esiin, että meidän on kristittyinä hyvä tietää mitä välttää.

Tässä kohden on hyvä huomioida mitä tuo välttäminen on ja miten meidän tulisi suhtautua ns. harhaoppisiin liikkeisiin ja niiden jäseniin. Välttäminen tulee ymmärtää siinä, että kristittyjen piirissä ei anneta tilaa harhaopille ja siihen vastataan oikealla opilla. Tämän ei kuitenkaan tulisi johtaa tilaan, jossa emme ole missään tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka uskovat eri tavoin. Ajoittain tuntuu, että lähetyksemme ulottuu kyllä muihin uskontoihin ja olemme heitä valmiita kohtaamaan. Mutta milloin olet kuullut lähetyskutsusta Salt Lake Cityyn? Itsekin olen käyttänyt liikaa aikaa kertoakseni tarinoita, kuinka voitokkaasti debatoin jehovan todistajan kanssa ovella, sen sijaan että olisin pyrkinyt heitä ohjaamaan tuntemaan Jeesusta Jumalan rakastava Poikana.

Olisiko Frestadius voinut tarjota avaimia keskusteluun mormonien ja jehovan todistajien kanssa? Jos olisi, se olisi mielestäni ollut hyvä missionaalinen lisä artikkeliin.

Suomen konteksti ja Oneness–liikke

Oneness–liike on selvästi artikkelin päähuomion osa ja helluntaitaustansa takia myös relevantti. Liikkeeseen liittyen Frestadius tarjoaa paljon hyvää antia, joka auttaa, kun pohdimme kuinka liikkeeseen suhtaudumme. Frestadiuksen näkemys liikkeen eri siipiin eri tavoin suhtautumisella on todella tärkeä ja muistuttaa, että suhtautumisemme ei tulisi olla liian mustavalkoisen käsityksen varaan.

Mieleeni nousee kuitenkin kysymys siitä, kuinka relevantti Suomen helluntailiikkeen kannalta tämä Oneness–liikkeen kattava käsittely on. Onko artikkelin tarkoitus olla jossain määrin vain se, että suomalainen helluntailiike pyrkii tekemään pesäeroa Oneness–liikkeestä. Frestadiuksen itsensä mukaan liikkeellä ei Suomessa ole juurikaan suosiota ja hän vain spekuloi liikkeen mahdollisuudesta kasvaa maahanmuuttajien keskuudessa.

Lyhyenä nostona vielä Frestadiuksen artikkelista: “Terveen kristillisyyden ei tulisi paneutua vain oikeaoppisuuteen vaan myös elämiseen sen mukaan”. Tässä on mielestäni missionaalisen teologian yksi painopiste hyvin esillä.

Jumalan olemus ja ominaisuudet: kosminen voima vai kanssakärsivä persoona?

Lari Launen on kirjoittanut kirjan toisen luvun. Kirjan luvusta heijastuu hyvin hänen kiinnostuksensa filosofiaan ja hän mainitseekin, että filosofiaa voidaan kutsua teologian kätilöksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sen tehtävä on auttaa jumalkäsityksen synnyssä.

Luku lähtee liikkeelle kuvitteellisella tilanteella lähetystyöstä, jolla Launonen pyrkii nostamaan jumalkäsitykseen liittyviä kysymyksiä esiin. Lähetystyöasetelma on missiologisesti ihan hauska lisä, mutta sen mielikuvituksellinen piirre johtaa osin harhaan. Launosen kuvaa kuinka kaukaisilla merillä olevan saaren asukas kyselee kristityltä ystävältään kysymyksiä jumalasta. Harhaanjohtavaa tässä on se, että Launosen tarinassa tuo kaukainen maailman asukki kyselee hyvin länsimaisen ihmisen tavoin kysymyksiä Jumalasta. On toki selvää, että Launonen ei pidä tätä kovin todennäköisenä skenaariona ja tarina toimii johdantona lukijalle luvun aiheiden äärelle.

Launonen nostaa esiin filosofisista näkemyksistä ensimmäisenä täydellisen olion teologian, jossa Jumala nähdään oliona, jolla on kaikki mahtavaksi tekevät ominaisuudet. Launonen avaa kuitenkin tässä ajattelussa olevia haasteita ja johtaa lukijaa pohtimaan voidaanko tämmöistä kuvaa Jumalasta ylipäätään rakentaa Raamatun pohjalta.

Seuraavaksi Launonen kirjoittaa filosofisista ajatuksista Jumalasta tuonpuoleisena ja tuntemattomana eli transsendenttina ja toisaalta taas tämän puoleisena ja läheisenä eli immanettina. Toisaalta Jumala tuntuu kätkeytyvän ja toisaalta hän on läsnä. Launonen esittää, että tämän puolisuudesta seuraa se, että Jumala voidaan tuntea ja tunteminen voi kristinuskon mukaan pohjautua vain Jumalan ilmoitukseen itsestään.

Tässä yhteydessä on hyvä nostaa missiologisena näkökohtana esiin ihmisen maailmankuva. Minkälainen maailmankuva ihmisellä on, voi hyvin paljon vaikuttaa Jumalan transsendenttina tai immanenttina kokemiseen. Maailmankuva piirtää ihmiselle tietynlaiset rajat tuon ja tämänpuoleisen välille. Launonen antaakin hieman esimerkkejä erilaisista painotuksista viitaten New Age–liikkeeseen sekä Islamin opetukseen Jumalasta. Näissä tuon ja tämänpuoleisuus saa erilaisia painopisteitä.

Rajat eivät ole kuitenkaan niin mustavalkoisia kuin helposti saattaa mieltää. Kirjassaan Understanding Folk Religion¹⁵ Paul G. Hiebert, R. Daniel Shaw ja Tite Tiénou esittävät seuraavan kaavion, joka avaa uskomusjärjestelmien tekemää jakoa tuonpuoleisen ja tämän puoleisen suhteen.

Hiebert ja kumppanit osoittavat kaavioillaan, että mustavalkoisen (neo-platonistisen dualismin) jaon sijaan uskomusjärjestelmissä voidaan nähdä myös niin sanottu transempiirinen osa (kaavion keskilaatikot), joka on ikään kuin näkymätön maailma, joka on osa tämänpuoleista. Tämä transempiirinen osa voidaan nähdä myös uskomusjärjestelmissä, jotka eivät välttämättä usko jumalhahmoihin vaan pikemminkin kosmisiin voimiin.

Nämä missiologit nostavat esiin, että nykyajan kristityn voi olla vaikea ymäträä holistista maailman kuvaa, jossa on mukana tämä näkymätön ulottuvuus. He lisäävät, että länsimaissa, valistuksen ajalla syntynyt jako luonnolliseen ja yliluonnolliseen on jopa hämärtänyt lähetystyöntekijöiden maailmankuvaa ja monien heistä on täytynyt oppia ulos tästä kahtiajaosta, jotta he ovat voineet kohdata syvemmin eri uskomusjärjestelmiä omaavia ihmisiä.¹⁶

Launosen esittämät filosofiset näkemykset eivät mielestäni huomioi tätä transempiiristä ulottuvuutta ja sen mukaan ottaminen voisi auttaa varsinkin helluntailaisen teologian sanoittamista. Onhan totta, että uskomme vahvasti Pyhän Hengen kokemukseen ja siihen, että se ei koske vain tuon puoleista.

Transempiirisen ulottuvuuden huomioiminen voi myös auttaa ymmärtämään miksi naturalistisen maailmankuvan omaavan ihmisen voi olla vaikea käsittää Jumalan tämänpuoleisuutta. Naturalistinen maailmankuva ei tunnu sisältävän transempiiristä ulottuvuutta lainkaan sen keskittyessä puhtaasti empiirisiin havaintoihin. Toisaalta se on hyvin skeptinen tuonpuoleisenkin suhteen. Helluntailainen maailmankuva on tällöin hyvin erilainen sen kanssa ja mielestäni tarvitsisimme teologiaa, joka pyrkisi vastaamaan tähän haasteeseen.

Toisaalta Launosen huomio New Age–liikeen korostuksesta tämän puoleisessa nostaa esiin kysymyksen, että millä tasolla liikkeen ajattelussa tämän puolisuus näkyy. Onko heidän ajattelussaan harha, jossa jumaluus astuu empiiriseen ulottuvuuteen. Toisaalta on havaittu, että uushenkisistä piireistä on viime aikoina kääntynyt useita ihmisiä nimenomaan herätyskristillisiin piireihin. Voiko herätyskristillisyyden käsitys transempiirisestä ulottuvuudesta olla se tekijä, joka on auttanut näitä ihmisiä löytämään Kristuksen elämäänsä?

Mikäli filosofia on jumalymmärryksen kätilö, niin voidaan ehkä sanoa, että missiologia on sen neuvola.

Voidaanko Jumalan missiota jouduttaa?

Käsitellessään helluntailaista jumalymmärrystä Launonen kuvaa sitä vuorovaikutteiseksi. Jumala ei ole järkkymätön ja tunteeton vaan kommunikoi ihmisten kanssa. Launonen esittää, että aiemmin kovin ihmiskeskeinen ja ihmisen ponnisteluihin pohjautuva näkemys ei ole enää suosiossa ja helluntailaiset ovat oppineet nöyrtyneet kunnioittamaan Jumalan suunnitelmia ja hänen toimintavaltaansa.

Yhtenä esimerkkinä tästä Launonen nostaa ihmisen vaikutuksen eskatologisiin aikoihin. Hän nostaa esiin esimerkkinä Clark Pinnockin esittämän näkemyksen, jonka mukaan ihmiset voivat jouduttaa Herran tuloa. Saavuttaen kaikki kansat ihminen saa mission päätökseen. Tämä nosto on missiologisesti hyvin mielenkiintoinen.

Vaikka tämä Herran tulon jouduttaminen ei välttämättä näyttäydy enää suuresti helluntai opetuksessa, on se edelleen tietyllä tavoin nähtävissä. Lähetyksessä on edelleen trendikästä puhua saavuttamattomista kansoista. Tämä on nähtävissä helluntailiikkeen lähetysjärjestön Fidan työssä, jossa erityisenä painopisteenä pidetään näitä saavuttamattomia kansoja.

Miksi nämä saavuttamattomat kansat ovat tärkeä kysymys? Onko kyse Herran tulon jouduttamisesta? Helluntailainen missiologia pohjaa kansojen tavoittamisen yleensä Matteuksen lähetyskäskyyn ja Paavalin sanoihin Roomalaiskirjeessä 10:14–15.

Matteuksen lähetyskäskyssä esiintyvä sana ethnos tarkoittaa kansaa tai kansanryhmää. Eli opetuslapsilla on tehtävä saavuttaa ihmisiä kaikista kansoista. Tätä tehtävää toteutetaan Jeesuksen läsnäolossa maailmanloppuun saakka. Roomalaiskirjeen teksti taas puhuu uskon ja kuulemisen merkityksestä. Ilman lähetettyä sanan tuojaa ei voida kuulla sanomaa. Kumpikaan teksti ei puhu jouduttamisesta, mutta kansojen saavuttaminen ja sanomasta kuuleminen on tärkeässä roolissa.

Vaikka teologia ei enää rakennukaan eskatologiseen jouduttamiseen niin ihmiskeskeisyydestä ei olla vielä päästy eroon. Launonen esittää hyvän haasteen helluntailaiselle pelastusopille. Jääkö kansojen pelastuminen yksin ihmisen ponnistelujen varaan?

Kansojen saavuttaminen ja tämän tehtävän suorittaminen vuorovaikutteisen Jumalan kanssa saa oikeanlaisen tasapainon Missio dei-konseptissa. Tässä ihminen havaitsee Jumalan missionaalisen luonteen. Sen myötä hän osallistuu Jumalan suureen tehtävään ja toimii hänen missionsa ehdoilla ja aikatauluilla. Jeesuksen jatkuva läsnäolo ja auktoriteetti mahdollistavat mission¹⁷.

Jumala luojana — unohdettu puoli Jumalasta?

Seuraavaksi siirryn analysoimaan Sara Saarelan kirjoittamaa artikkelia, joka käsittelee Jumalaa luojana. Saarela on tehnyt jälleen varsin perusteellista työtä ja nostaa esiin tärkeitä asioita.

Vaikka artikkeli on suurilta osin Wrightin kuvaamaa “ideakirjasto” lajia, on Saarela onnistunut nostamaan omaan aikaamme ja kontekstiimme relevantteja näkökohtia ja näin ollen siinä on missionaalisia piirteitä.

Erilainen luomismyytti

Ensin Saarela antaa lukuohjeita luomiskertomuksen lukemiseen. Saarela kuvaa hyvin tekstin luonnetta ja näin ollen avaa lukijan ymmärtämään mikä luomiskertomus syvimmältä olemukseltaan on. Saarela avaa sitä, kuinka teksti on muinainen kosmologinen maailman alkuperää selittävä kertomus. Näin ollen sitä ei voida suoraan asettaa vastakkain modernin historiallisen tai tieteellisen materiaalin kanssa.

Missiologiassa ja erityisesti kulttuuri antropologiassa on huomioitu, että vastaavia maailman alkuperää syntyä selittäviä tarinoita löytyy kaikista kulttuureista. Aantropologiassa näitä kutsutaan luomismyyteiksi. Myytti tässä yhteydessä ei tarkoita, että tarina olisi myyttinen ja siihen välttämättä liittyisi korkeampia voimia. Se on vain yleistermi, joka kasaa erilaiset kertomukset yhteen.

Saarela tekee mielenkiintoisen havainnon, että Raamatun ja muinaisten israelilaisten luomismyytti eroaa aikansa muiden kansojen myyteistä merkittävästi. On kuitenkin hyvä huomioida, että sama koskee nykyisissäkin kulttuureissa kerrottaviin luomismyytteihin. Raamatun luomiskertomus eroaa vahvasti niin afrikkalaisista, aasialaisista ja myös sekulaarista luomismyytistä.

Luomismyytit vaikuttavat maailmankuvaan. Kun pohdimme esimerkiksi suomalaisen sekulaarin kulttuurin edustajien maailmankuvaa, on avartavaa nähdä, kuinka evoluutioteorian ja sattumalta syntyvän maailman luomismyytti on vaikuttanut siihen, kuinka ongelman (maailmassa on jokin pielessä) ratkaisuksi tuntuu siinä maailmankuvassa väkisin nousevan ihmisen itse. Helluntailaisina, meidän on hyvä muistuttaa, että miten ymmärtämämme luomismyytti nostaa esiin Jumalan alkusyynä, mutta myös ongelman ratkaisijana. Kuinka kommunikoimme sen aikamme ihmisille? Sitä olisi teologiassamme hyvä pohtia. Oletettavaa on, että syntiä käsittelevässä kirjassa tullaan tähän todennäköisesti ottamaan kantaa.

Luomakunta Jumalan mission kohteena

Saarela avaa artikkelissaan myös Jumalan suhdetta luomakuntaansa ja hänen motivaatiotaan luoda. Hän avaa myös Jumalan luomistyön lunastavaa piirrettä lainaamalla Bruce Walkea, joka osoittaa luomisen heijastavan jo Jumalan lunastavaa luonnetta. Luomisessa valo voittaa pimeyden ja elämälle olennaiset olosuhteet muodostuvat.

Tämä kuvaa mielestäni hyvin yhtä missio dei–konseptin puolta. Konseptissa kolminaisuus nähdään rauhan ja autuuden yhteisönä, jossa vaikuttaa shalom. Luomakunta sen alkuperäisessä tilassa heijastaa tätä shalomia.

Luomakunnan alkuperäisen tilan lisäksi Saarela nostaa esiin sen, kuinka Jumala ei vain luonut maata ja poistunut paikalta, vaan luomakunta on Jumalan temppeli ja hän haluaa olla läsnä. Saarela herättää lukijaansa hyvin pohtimaan sitä kuinka me ihmiset tähän temppeliin suhtaudumme. Onko luomakunta viljelyn ja varjelun kohde vai riistämmekö me ihmiset sitä?

Jumalan mission näkökulmasta katsottuna, hän itse osoittaa pelastuksensa myös luomakuntaa kohti. Niinpä Jeesuksen seuraajina meidän on myös huomioitava tämä puoli. Emme voi siirtää vastuuta luomakunnan huolenpidosta muille. Meillä on tarve kehittää myös ajankohtaista ekoteologiaa.

Onko kysymys Jumalan sukupuolesta missionaalinen?

Artikkelissaan Saarela nostaa myös kysymyksen, onko Jumalalla sukupuolta. Saarela on pitänyt aihetta esillä myös muualla ja kuten oletettavaa eivät kaikki ole hänen kirjoituksiaan ymmärtäneet. Kuten Saarela toteaa, ei missään nimessä tule luopua esimerkiksi tavasta puhutella Jumalaa Isänä. Näinhän Jeesuskin meille on malliksi antanut.

On kuitenkin aiheellista pohtia sitä, onko tämä evankeliumin kärki vai voimmeko aloittaa puhumalla esimerkiksi Jumalasta henkenä. Kambodžassa työskennellessäni keskustellessani monien paikallisten kanssa kysymys hengistä ja niiden vaikutuksesta sekä niiltä suojautumisesta oli usein keskustelun aiheena. Huomattavasti relevantimpaa oli puhua Pyhästä Hengestä, joka on kaikkia muita henkiä korkeampi kuin, että minun Jumalani on Isä. Tämä on toki hyvin loogista ja epäilen, että kukaan alkaisikaan Jumalan isyydestä vastaavassa tilassa heti puhumaan.

Edellä mainitsemaani esimerkki olennaisempi missionaalinen aspekti on kulttuurin suhde sukupuoliin ja kuinka eri kulttuurit mieltävät sukupuoli roolit. Artikkelissaan “Motherliness of God: A Search for Maternal Aspects
in Paul’s Theology”, Atsuhiro Asano nostaa mielenkiintoisen näkökulman sukupuoleen. Hänen mukaansa uskontunnustuksellinen puhe Jumalasta Isänä voi synnyttää liian voimakkaan kuvan kristinuskosta patriarkaalisena uskontona. Tämä käy erityisesti, jos jätämme puhestamme jumalan “äidillisistä” piirteistä. Näin erityisesti matriarkaalisissa yhteiskunnissa. Näissä yhteiskunnissa yksipuolinen puhe Jumalasta isänä voidaan luoda hyvin etäisen ja välinpitämättömän kuvan Jumalasta.¹⁸

On hyvä, että otamme nämä sukupuoliroolien vaikutukset myös omassa evankelioinnissa kotoisessa Suomessa. Mitkä ovat ihmisten kokemukset heidän vanhemmistaan voivat myös vahvasti vaikuttaa siihen minkälainen puhe Jumalasta on paras paikka aloittaa keskustelua heidän kanssaan. Tässä mielessä olen kiitollinen Saarelalle, että hän on asiaa teologiassamme nostanut esiin.

Jatkuu seuraavassa osassa

Koska kakkososan kirja keskittyy erityisesti Jumalan ja koska se on teologiaa syvässä päädyssä, on se herättänyt myös huomattavasti ensimmäistä osaa enemmän ajatuksia. Siksi näen parhaaksi julkaista artikkelin osissa. Seuraavassa artikkelissa käyn läpi vielä saman kirjan kappaleita.

Toivottavasti analyysi on herättänyt myös sinussa ajatuksia.