Aloitin useammasta blogikirjoituksesta koostuvan missiologisen analyysin Suomen helluntailiikkeen teologiaa esittelevästä kirjasarjasta. Analyysini ensimmäinen osa otettiin ihan kivasti vastaan Helluntaiteologisen symposium Facebook ryhmässä (jatkossa HTSFR). Analyysini tarkoituksena on herättää keskustelua liittyen helluntaiteologian tekemiseen liittyen ja ensimmäinen kirjoitus avasikin ihan kivasti keskustelua.

Eniten keskustelua herättänyt osio analyysissäni oli erääseen yksitysikohtaan tarttuminen Sara Saarelan Raamatun tulkintaan liittyvässä artikkelissa. Kertaa tarvittaessa ensimmäisen artikkelini otsikon “Vanhaa missiologista paradigmaa” alta.

Koska keskustelussa nousi esiin, että tietyllä tapaa tulkitsen Saarelan tekstiä väärin ja keskusteluun liittyi myös erilaisten termien ja väitteiden merkitys ajattelin kirjoittaa tämän jatkodiskurssin asiaan liittyen. Toivon, että tämä kirjoitus selkyettää keskustelua ja alkuperäistä kritiikkiäni (ainakin itselleni).

Tässä diskurssissa käyn läpi seuraavia asioita:

• Saarelan artikkelin konteksti ja sen termit
• Motivaationi kritiikkiin
• Pyrkimykseni Saarelan artikkelia laajempaan keskusteluun

Saarelan artikkelin konteksti ja sen termit

Nostin Saarelan artikkelista esiin tekstin, jossa mainitaan seuraavasti: “Ja voidaampa marginaalisiksi ääniksi lukea myös länsimaiden ulkopuolella elävät Raamatun lukijat, koska teologiaa on perinteisesti tehty länsimaissa”. Esitin, että väite on vanhentunutta lähetysparadigmaa, sillä teologiaa tehdään muuallakin kuin länsimaissa.

Saarelan pohtii irroitinko asian sen aiheyhteydestä ja luinko sanoihin ja kappaleeseen omia merkityksiäni sisään. Myönnän tarttuneeni pienen yksityiskohtaan ja myönnän myös lukijana oman tulkintani ja tekstille päässäni antamat merkitykset.

Avaan tässä pakkaa nyt hieman uudelleen. Saarelan maininta länsimaiden ulkopuolella olevista Raamatun lukijoista sijoittuu hänen artikkelissaan osaan, jossa hän käy läpi lukijakeskeistä mallia. Eli sitä tulkinta tapaa, jossa lukijan rooli saa osansa merkinnän määrittelyssä. Tämä voi tapahtua joko niin, että lukijaa pidetään tekstin merkityksen määrittäjänä tai siten, että lukija osallistuu tekstitapahtumaan. Ymmärtääkseni Saarela antaa jälkimmäiselle mallille “enemmäm köyttä”. Saarela painottaa, että lukijan osuus tulee huomioida, mutta se ei saa ottaa pääroolia tekstin merkityksen määrittelyssä.

Tässä yhteydessä hän nostaa yhtenä lukutapana toisena hahmona lukemisen. Hän aivan oikein valaisee sitä näköalaa, jossa lukija pyrkii kysymään, mitä joku toinen erilainen lukija näkee ja kuulee tekstissä hänen lähtökohdistaan katsottuna. Mies voi lukea tekstiä tekstiä ja pohtia kuinka nainen tekstiä lähestyy.

Sitten Saarela nostaa ns. marginaaliryhmät esiin. Hän jälleen aivan oikein kiinnittää huomiomme siihen kuinka köyhät, vammaiset tai vaikka etniset vähemmistöt kokevat Raamatun tekstit. Saarelan nosto on pyrkimykseltään todella hyvä ja hän ohjaa raamatuntulkitsijoita olemaan empaattisia muita lukijoita kohtaan.

Näihin marginaali ryhmiin Saarela sitten rinnastaa länsimaiden ulkopuolella olevat Raamatun lukijat. Saarelan rinnastusta kyllä keventää hänen sanavalintansa “…Ja voidaampa marginaaliseksi ääneksi…”, eli rinnastus ei ole ns. suoraviivainen vaan pikemminkin pohtiva. Rinnastuksen syynä Saarela pitää sitä, että perinteisesti Teologiaa on tehty länsimaissa. HTSFR:ssä Saarela sanoo, että tässä hän ei arvota ketään vaan esittää tosiasian.

Tämän jälkeen Saarela nostaa artikkelissaan esimerkkejä, kuinka esimerkiksi erilaisten lukijoiden kulttuuriset tekijät, voivat rikkastuttaa lukijoiden ymmärrystä tekstistä. Tässä yhtedessä Saarela siirtyy käyttämään termiä lukuyhteisöt ja osoittaa jälleen aivan oikein kuinka lukuyhteisöjen vuoropuhelu voi paljastaa tulkintamme sokeita pisteitä. Kuten lyhyesti analyysissäni totesin periaate, jonka Saarela esittää on hyvä.

Motivaationi kritiikkiin

Miksi sitten tartuin Saarelan tekstiin? Asiahan oli hyvä. Osittain itseäni motivoi oma kokemukseni lähetystyössä ja kambodžalaisten työtoverieni jakamat kivut siitä, kuinka länsimaiset lähetit ovat suhtautuneet heihin ylimielisesti. Jouduin myös itse korjaamaan ajatteluani ja asennettani lähetystyötä tehdessäni. Tein virheitä ja paikallisten armollisen suhtautumisen kautta sain kuitenkin oppia uusia tapoja. En kuitenkaan halua pohjata kritiikkiäni vain tähän omaan subjektiiviseen kokemukseeni, joten pyrin esittämään seuraavassa asiaan objektiivisempaa katsantaa.

Saarelan toteamus teologian tekemisestä perinteisesti länsimaissa on faktaa. Tätä nosti HTSFR:n keskustelussa esiin myös Matti Kankaanniemi:

Onhan tosiasia, että teologia uskomusjärjestelmää systematisoivana oppiaineena tai toimintana on ollut hellenistiseurooppalaisesti painottunutta. Jos etnisesti siivilöidään, on todettava saksalaisten merkityksen teologian kehittymiselle, olemukselle ja historialle olleen valtava — näin myös brittien. Kun saksalaisten ja brittien vaikutusta verrataan vaikka suomalaisiin, ero on ilmeinen.

Kankaanniemi lisäsi myös tosiasian, että 1800-luvulla elettiin rasistisen ylemmyysajattelun aikaa, joka oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että siirtomaihin ei syntynyt nimeksikään paikallista teologiaa. Valitettavasti tämän heijastus näkyy edelleen ajassamme. Veli-Matti Kärkkäinenkin esittää, että “harmaapäinen valkoinen mies on siis ollut tyypillisin teologin kuva”. Hän toteaa, että tilanne ei vieläkään ole muuttunut riittävästi¹.

Oliko kritiikkini siis aiheetonta? Ei mielestäni, Kärkkäinen nimittäin lisää, että orastavia merkkejä muutoksesta on havaittavissa. Kristinusko kasvaa kovaa vauhtia globaalissa etelässä ja nyt elämme ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa kristittyjen määrä globaalissa etelässä ohittaa tietyin mittarein globaalin pohjoisen. Kärkkäinen mainitsee, että artikkelinsa kirjoitusajankohdan aikaan Afrikka on maanosana suurin kristittyjen määrissä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että paikallisia teologeja ilmaantuisi esiin samassa suhteessa. Kuitenkin tämä maanteiteellinen siirtymä tulee huomioida. Erityisesti sen helluntailainen painotus on niin voimakas, että anglikaaniteologi Michael F. Bird toteaa, että myös perinteisempien kirkkokuntien tulee ilmiö ottaa vakavasti, vaikka niiden phneumatologia eroaa helluntailaisesta teologiasta². Ja on käynyt myös selväksi, että Saarela monien muiden tavoin tiedostaa, että teologiaa kyllä tehdään muuallakin.

Kirjan artikkelin väite siis pitää paikkansa perinteisenä näkemyksenä, mutta mielestäni 2021 kirjoitetussa kirjassa ei tulisi enää rakentaa vain perinteisen näkemyksen varaan. Pikemminkin, olisi hyvä puhua teologian tekemisen nykytilasta. Itselleni tulee mieleen, että tässä kirjan toimittajan olisi tullut olla vastuullisempi.

Esitän vielä seuraavaksi lisäperusteluja artikkelin (asian mahdollisesti osion tekstitilan pienuudesta johtuvan) synnyttävän mielikuvan pohjalta.

Pienoismalli Saarelan kontekstista näyttää mielestäni tältä:

Lukijakeskeinen malli → toisenlaisena hahmossa lukeminen → marginaaliryhmät → ei länsimaiset lukijat → lukijayhteisöjen välinen vuoropuhelu.

Näin ollen voisi tulkita, että Saarelan arikkelissa Raamattua tulkitseva “ei marginaali” ryhmään kuuluva lukija voi hyötyä ns. marginaaliryhmien kuuntelusta. Tämän kaltaisesta lähestymisestä voidaan pitää hyvänä esimerkkinä Kiinassa lähetystyötä tehneen pseudonimellä kirjoittavan Jackson W:n kirja Reading Romans with Eastern Eyes: Honor and Shame in Paul’s Message and Mission. Kirja on anniltaan hyvä ja avaa uusia näkymiä länsimaiselle lukijalleen.

Malli on sinänsä hyvä, mutta siinä on ikävä imperialistinen kaiku sen roolituksessa. Jälleen länsimainen on se teologian tekijä on varsinainen toimija, ja ns. marginaaliryhmä on vain rikastuttava keskustelukumppani.

Tämä heijastaa vanhentunutta kolmen itsen missiologista paradigmaa, jossa paikalliset toimijat nähtiin jo oleellisina tekijöinä kestävän seurakuntakasvun pohjana. Paikallisille annettiin vastuu hallinnosta, taloudesta ja evankeliumin levittämisssä³ . Teologinen valta säilyi kuitenkin lähetystyön tekijöillä.

Missiologit Peter Dorn (1982) ja Paul Hiebert (1985) rupesovat jo kuitenkin 40 vuotta sitten puhumaan, että olisi aika siirtyä neljän itsen periaatteeseen, jossa myös teologinen itsenäisyys tulisi ottaa osaksi teologian tekemistä. Tämä on nykyinen paradigma ja sitä esimerkiksi Fida pyrkii toteuttamaan yhteistyössä paikallisten kanssa.⁴

Onko kyse trendikkäästä postkolonialistisesta narratiivista?

Nostan vielä HTSFR:ssä käydystä keskustelusta seuraavan huomion, jonka Kankaaniemi nostaa esiin kommenissaan

Kuten Sara artikkelissaan tuo esille, tällainen tilanne ei ole mitenkään optimaalinen. Teologisten kysymysten, tärkeiden tekstien jne. lähestyminen useista kulttuurillisista näkökulmista voi rikastaa merkittävästi teologista kokonaisuutta. Samalla olisi kuitenkin pysyttävä riittävän etäällä postkolonialistisesta epäloogisuudesta, jossa selkeät määritelmät ja tieteellinen objektiivisuus helposti uhrataan massojen mielisuosion Molokille.

En ole varma näkikö Kankaanniemi kritiikissäni havaintoja postkolonialistisesta narratiivista vai nostiko hän siinä esiintyvän epäloogisuuden muuten esiin. Olen samaa mieltä, että trendikkäät ilmiöt eivät saa määrittää tekemäämme teologiaa, koska tällöin saatamme harhautua kosiskelemaan lukijoiden suosiota.

Postkolonialistinen narratiivi on myös synnyttänyt hieman vinoutuneen suuntauksen, jossa etnisen vähemmistön tai muuten marginaalissa olevia henkilöitä suositaan vain heidän taustansa takia. Tällöin saatetaan uhrata esimerkiksi vaadittava kompetenssi tukimusrahoituksia jaettaessa.

Kuitenkin meidän tulee myös osata navigoida näiden trendien keskellä ja löytää oikeat asiat jotka voivat korjata omaa tekemistämme. Esimerkiksi Saarelan esittämän “lukeminen hahmossa” mallissa meidän tulee huomioida kolonialismiin liittyviä ongelmia. Kuunnellaampa afrikkalaisen veljemme Dube, Musa W:n ääntä:

Historiallisessa kontekstissa, jossa ensimmäiset [Afrikasta kertovat] kirjoitetut tarinat — koskivatpa ne sitten kulttuureja, historiaa, uskontoa tai kieltä — ovat länsimaalaisten kirjoittamia erityisesti siirtomaa-aikana. Meille afrikkalaisille, jotka olemme kotoisin suurelta osin oraalisista yhteisöistä on ollut tuskallista lukea antropologisia näkemyksiä, matkustajien tarinoita ja lähetyssaarnaajien kertomuksia, joista suurimmaksi osaksi ei voi tunnistaa itseään.⁵

Se miksi käsitämme toisten kulttuurin, ei välttämättä vastaa lainkaan heidän omaa mielikuvaansa siitä. Onko lähteenämme nuo paikalliset itse, vai jälleen se länsimainen harmaapäinen valkoinen mies? Tämä ei toki tarkoita, että kaikki länsimainen käsitys olisi väärää. Hyvässä dialogissa voi saada tarkan kuvan toisesta kulttuurista.

Toisena trendinä voisin vielä nostaa intersektionaalisen syrjinnän. Libanonissa toimiva Martin Accad esittää, että esimerkiksi Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa teologisten oppilaitoisten on tänä päivänä tehtävä suurta työtä purkaakseen opiskelijoiltaan vähemmistöidentiteetin kristittyinä.He ovat kasvaneet suurelta osin pienissä uskovien yhteisöissä, jotka elävät muslimienemmistöisten yhteiskuntien keskellä. Vähemistö identiteetti ajaa heidät toimimaan epäterveen selvitymisvaiston pohjalta jatkuvassa puollustusasemassa. Oppilaitosten työ pyrkii ohjaamaan kristittyjä omaksumaan ennemmin Raamatullisen identiteetin uskollisena jäännöksenä (faithful remnant), joka toimii profetaalisesti yhteisönsä parhaaksi ja näin ollen jopa vähentämään ympäröivän yhteisön radikalisoitumista.

Herää siis kysymys, että mikäli tämmöinen vähemmistöidentiteetin ongelma on jo valmiiksi globaalissa etelässä elävien uskon veljien ja siskojen yllä, niin teemmekö vain lisää hallaa asettamalla heidät omassa teologian rakentamisessamme kielellisesti marginaaliin?

Pyrkimykseni Saarelan artikkelia laajempaan keskusteluun

Analyysini ensimmäisessä artikkelissa halusin tarttua pieneen yksityiskohtaan ja herättää sen kautta keskustela siitä, mikä on suhtautumisemme ei-länsimaiseen teologiaan. Peräänkuulutan, että nykypäivänä meidän on aidosti etsittävä, kuunneltava ja voimistettava näiden veljien ja siskojen ääntä ja kunnioitettava heitä teologeina. Kankaaniemi kysyi kommentissaan: “Missä on Kenian Moltmann? Missä on Bangladeshin Barth?”. Vastaan tuolla he ovat valmiina löydettäviksi. Meidän täytyy siirtyä ajattelussamme globaalin teologian pelikentälle.

Lari Launonen on Helluntaiteoligisessa symposiumissa sekä Ristinvoiton artikkelissaan nostanut esiin teologian lähteitä (Raamattu, traditio, järki ja kokemus). Myös Havukainen mainitsi omassa artikkelissaan saman “neliapilan”. Ehdotan, että tietoisesti lisäämme teologian lähteisiimme tänä päivänä myös globaalin dialogin. Toivon, että tämä lähde voi näkyä, jo tulevien helluntailiikkeen opetuksia avaavissa kirjoissa.

Haluan myös sanoa, että suomalaisena helluntailiikkeenä olemme hyvästä kunnioittavasta asenteesta saaneet kiitosta lähetyskentillä. Jatketaan samaan rataa myös kotimaisen teologimme kirjoittamisessa.